Ässät kädessä ja silti häviät

En ole koskaan jättänyt ketään. "Jätän sut", mikä dramaattinen lause! Olen vain lähtenyt. Useimmiten olen vain lakannut olemasta. Olen lakannut vastaamasta puhelimeen, viesteihin, sähköposteihin ja lakannut avaamasta ovea. Ei kovin asiallista, mutten ole hirvittävän hyvä kriiseissä ja asioissa, joissa pitäisi jankata.
Minulla on kaksi päivää aikaa. Tämä ilta (kello on nyt lauantaina 15:37) ja huominen. Ehkä muutama tunti maanantaita. Minun pitää päättää jotakin. Olemme olleet yhdessä melkein 3 vuotta ja se on tosiaan pisin aika, mitä olen koskaan ollut kenenkään kanssa, ja ollut uskollinen joka hemmetin päivä. Rakastan häntä niin paljon. Ihan koko ajan nytkin. Siitäkin huolimatta, että välillämme on ollut viimeisen vuoden ajan 8 tunnin aikaero, vaikka olemmekin tulleet sitä vastaan suuntaan tai toiseen, tai tehneet treffit Bahamalle.
En ole mikään suuri periaatteen nainen, sillä periaatteet rajoittavat kaikkea kivaa elämässä. Valehteleminenkin on ihan ok, jos sen tekee kunnolla, koska kunnolla valehteleminen on lähes taidetta, mutta huono valehteleminen vain suututtaa. Tiedän että KAIKKI ihmiset valehtelevat, ihan kaikki, ja sille ei voi mitään, se vain pitää ottaa huomioon kaikessa, että asiat eivät vain pidä paikkaansa. Pettäminen... Kokeiltu, siinä vaiheessa kun tajusin kasvaa tarpeeksi isoksi, niin voin todeta vain pettäväni itseäni eikä maailmassa ole niin paljoa eri miehin ja erilaisten pippeleiden variaatioita, että se olisi hirvittävän mielenkiintoista pidemmän päälle. Mutta mikä ettei - jos pettämisenkin tekee kunnolla, ettei jää kiinni - mutta sitten, millä kontrolloit, ettet jää kiinni pettämisestä. Et ehkä tänään, huomenna, tai tänä vuonna, mutta asioilla, jotka jättää taakseen, on vain mystinen tapa tulla eteen ennemmin tai myöhemmin. Miten siis voit kontrolloida sitä, mitä eteesi tulee. Onko sitten kaikki niin hienoa, kaikki sen arvoista. Kokeiltu ja kärsitty, mietitty ja opittu.
Pettämisestä ei ole kysymys. Tavallaan. Sen perinteisessä mielessä. Minun omassa määritelmässäni voi olla. Tai on.
Kyse on siitä, etten voi jättää asiaa asiaa sikseen. Tiedän, miten asia on. Haluan siitä tunnustuksen. Haluan, että hän lopettaa typerän valehtelun asian suhteen, koska tiedän, miten asia on. Se, miten tiedän, ei ole oikein ja olen sen myöntänyt, ja joo, voihan tässä olla kaksinaismoraalisuutta, mutta tietenkin ajan omaa etuani. Pistetään sitten pahuudet suuruusjärjestykseen ja katsotaan, kumpi on suurempi pahis. Koska haluan näin, ja koska tuntuu siltä, että tunnustusta ei tule, niin tiedän, että jankkaan asiaa niin kauan kuin saan sen tunnustuksen. Mitä minä teen sillä helvetin tunnustuksella? En varmaan mitään. Ei tule edes mitään voitonriemuista oloa. Mutta, koska tiedän, että tulen jankkaamaan, ja en jaksaisi jankata, ja koska rakastan tyyppiä niin paljon, niin ajattelin, että antaa sitten olla koko helvetin suhteen. Minusta ei tehdä nalkuttavaa akkaa, jollaiseksi olen tulemassa kovaa vauhtia. Mutten voi vain hiljentää asiaa, joka vaivaa minua. Suhde ei edisty, ennen kuin asia on selvitetty. En voi alkaa rakentaa luottamusta uudelleen ennen kuin asia on selvä. Tulen kaivamaan asian esiin joka kerta, kun tulee riitaa. Ja se tuntuu minusta pahalle. Jokainen kerta nimittäin tuntuu pahemmalle, ei sillä tavalla, että kun sitä olisi jankattu, niin se olisi kulunut pieneksi ja mitättömäksi.
Ajattelin tänään niin, että sanon viimeisen kerran. Mitä sillä sitten voitankaan. Kadun aivan varmasti. Sanon, että on viimeinen mahdollisuus kertoa omin sanoin, miten asia on. Tiedän itse 100 % varmasti. Sitten ei enää mitään. Sitten sanon, että voi lähteä - ja hän lähteekin joka tapauksessa takaisin Amerikkaan kahden päivän päästä. Kadun aivan varmasti. Muttei tule sitten takaisin enää minun luo, eikä soita, eikä skypetä, eikä mailaa, eikä rakasta.
Kadun aivan varmasti.
En ole kertonut tästä kenellekään, vain sinulle. Sinulle on helppo puhua, koska et tunne minua. Kerron kyllä kaiken.